Syyskuinen maalauspäivä

Kostean kesän jälkeen syyskuu yllätti lämpimällä sunnuntaipäivällä, joka tietenkin piti käyttää heti maalaushommiin. Yhden päivän aikana urakoin koko talon tien puoleisen seinään punamultamaalia uuden kerroksen.

Alalista rapsutettu ja hiottu puhtaaksi

Eniten osumaa saaneen alalistan rapsuttelin ensin puhtaaksi vanhasta maalista ja sammaleesta, jonka jälkeen hioin siitä kevyesti harmaantunutta puuta pois. Koko lista pitäisi vaihtaa uuteen, mutta en ole vielä tutustunut miten se käytännössä onnistuu (ja onnistuuko se ilman, että vuorilaudoitusta irrottaa).

Oikeanpuolimmainen osuus seinästä maalattu, eron huomaa tästä kuvata lähinnä alalistasta

Seinän maalipinta oli kohtuullisen hyvässä kunnossa, mutta nyt se ainakin on priimakunnossa ja kestää paremmin tulevan talven tuiskut. Päätyseinä on ottanut hieman enemmän osumaa vuosien varrella ja siellä ei pelkkä maalaus riitä, muutamia rimoja tarvitsee vaihtaa uusiin.

Work in progress

Valmista tuli

Nyt kestää taas muutaman talven ja kesän paremmin

Maalaamattoman päädyn ja maalatun seinän eron huomaa. Kunnostamattomasta päätyseinästä täytyy vaihtaa muutamia ulkovuorauksen rimojakin, erityisesti ikkunan alta.

Ikkunoiden ulkopokat lähtevät talven ajaksi entisöitäväksi ja keväällä saan asentaa ne paikoilleen entistä ehompina. Tämä tarkoittaa myös karmien entisöintiä, joka jää minun vastuulleni. Ensi kesänä tuvan ilme onkin sitten huomattavasti raikkaampi, uusi maalipinta, kunnostetut ikkunat ja päällä tänä kesänä uusittu katto.

Harjannostajaiset

Katto on valmis VIHDOIN! Harjapalat saatiin paikalleen, räystäslaudat maalattua toiseen kertaan, kattotuolien tuet paikoilleen ja ötökkäverkot paikoilleen (viimeinen kovan kiroilun kera). Nyt saa syksy ja talvi tulla. Ensi kesänä sitten sangriaa nautittaessa ehkä ajan kuluksi nakutellaan vielä paikoilleen rännit ja syöksytorvet - jos siltä tuntuu.

Kiitos kaikille, jotka osallistuivat kattotalkoisiin tavalla tai toisella!

Kompromisseja

Elämä on täynnä kompromisseja ja niin on vanhan rakennuksen kunnostaminenkin.

Tavoitteena minulla ei ole koskaan ollut palauttaa tupaa alkuperäiseen asuunsa. Käytännössähän alkuperäisyys tarkottaisi muun muassa pärekattoa, sähköjen poistamista, vesi- ja viemäriliittymän poistamista sekä uudisosien (jotka on rakennettu 1900 vuonna) poistamista. En ole myöskään sisustaessa pyrkinyt alkuperäiseen asuun. Tuvan sisustuksessa on käytetty rinnakkain moderneja huonekaluja ja vanhoja aarteita, eri vuosikymmeniä kerrostaen.

Linnakallion tupa on vapaa-ajan asunto, ei kotiseutumuseo.

Tästä huolimatta olen alusta alkaen halunnut kunnioittaa rakennuksen historiaa ja sen menneitä vuosia. Jokaisella vuosikymmenellä se on kokenut erilaisia vaiheita, asukkaita ja käyttötarkoituksia. On helppoa romantisoida 1800-luvun loppupuolen yksinkertaista maalaiselämää, mutta yhtä lailla tuvan historiaa ovat sotavuodet, seitsemänkymmentäluvun retroilu sekä yhdeksänkymmentäluvun hullutukset ja nyt menossa oleva PokemonGo -villitys.

Olen pyrkinyt rakennusta remontoidessa tekemään mahdollisimman kestäviä ratkaisuja. Lastulevy ja muovimatto (80-luvun muisto) vaihtuivat puulattiaan, vesi- ja viemäriliittymän toin ainoastaan saunarakennukseen en tupaan (vesivahingot ja -vuodot ehkäistäkseni) ja ikkunat päätin entisöidä en vaihtaa uusiin (kiitos siitä, että työn tekee laadukkaasti ammattilainen, kuuluu Museovirastolle, jolta sain hommaan harkinnanvaraista avustusta). Hirsien välistä kaivoin pois vanhat rätit sekä muut sekalaiset tilkkeet ja laitoin niiden tilalle pellavarivettä. Muovia on pyritty vaihtamaan puuhun tai paperiin. 

Keittiön oviaukko ennen: muovitapetti ja muovimatto, jälkeen: muovitapetit poistettu ja puulattia tehty.

Kattoremonttia harkitessani suurin huoleni oli rakennuksen kunto ja sen säilyvyys. Vanha huopakatto oli vuotanut muutamasta kohdasta ja huopa oli todella murtuvaa (kun nostin laudan katolle ja se nojasi huopaan, rikkoi se huopaan reiän samantien). Budjetti ei kuitenkaan mahdollistanut ammattilaisen palkkaamista katon tekemiseksi eivätkä omat taidot riittäneet rimahuopakaton tekemiseen. Päädyin palahuopakattoon. Se ei varmasti edusta mitään rakennuksen historian aikakausista, se edustaa ainoastaan 2010-lukua. Eihän rimahuopakattokaan olisi ollut alkuperäinen ja ajatuskin pärekaton rakentamisesta (ja pärekatollisen rakentamisen omistamisesta) saa aikaan vatsahaavan. Palahuopakattoratkaisu ei myöskään ole Museoviraston suositusten mukainen. Uskon silti korjatun katon olevan parempi ratkaisu kuin vuotava katto. Kompromissi. Tupa säilyy ehjän katon alla, vaikka valittu kattomateriaali ei kaikkien mielestä paras mahdollinen olekaan.

Yksi tärkeistä periaatteistani on ollut pyrkiä välttämään peruuttamattomia toimenpiteitä konservoinnin perusperiaatteiden mukaan. Vanhan huopakaton ja pärekaton jouduimme purkamaan pois ja materiaalit hävittämään. Se oli peruuttamatonta, mutta terveydellisistä ja rakennusteknisistä syistä välttämätöntä. Uuden palahuovan alla on alushuopa ja raakapontti. Huovat voi vaikka ensi kesänä poistaa ja tilalle laittaa peltikaton tai rimahuopakaton (pärekaton alla tuskin kuuluu olla raakaponttia). Meidän sitä ei ole tarkoitus tehdä, mutta sen voisimme tehdä.

Vanhan katon purku

Tämä on aihe, josta jokaisella vanhan talon remontoijalla on mielipide. Yksi maalaa valkoiseksi hirsiseinän ja asentaa kuistille porealtaan, toinen käyttää lattian käsittelyyn lipeää ja takoo rautanaulat itse. Facebookin Pelastetaan vanhat talot -palsta muistuttaa välillä pahintakin Suomi24- tai Vauva -foorumia aiheen tiimoilta. Meillä jokaisella on omat tapamme ja omat periaatteemme.

Kuten Mikael Aminoff Eeva-lehden haastattelussa sanoi neuvoneensa tytärtään sukutilan hoitamisesta "Jokainen hoitaa tätä tilaa kykyjensä ja ajan vaatimusten mukaisesti. Emme me Arjan (kartanon emännän) kanssa ole tehneet sitä, mitä edellinen sukupolvi teki, eikä sinun tarvitse tehdä asioita niin kuin me olemme tehneet. Jokainen sukupolvi tekee asiat omalla tavallaan."